Ollaan vihaisia!
"Saatana!" Bussikuski hyppää ulos bussista ja pui nyrkkiä ohi karauttavalle henkilöautolle.
Lauttasaaren kesäinen idylli on hetkeksi rikkoutunut. Vihainen bussikuski jatkaa solvausten huutamista ja linja-auto nököttää paikallaan.
En ole ennen nähnyt niin kuumaveristä reaktiota autokuskilta Suomessa, mutta eniten minua hämmästytti bussin muiden matkustajien suhtautuminen tilanteeseen.
Edessämme istuva rouva nosti hetkeksi katseensa puhelimestaan, tuhahti ja jatkoi taas Instan selaamista. Muuten kukaan, ei siis kukaan, tehnyt elettäkään, joka olisi osoittanut, että he huomasivat mitä tapahtui.
Ollaanko me suomalaiset lauhkeita kuin lampaat? Vai eikö kukaan oikeasti huomannut?
Suomessa vahvojen, niin kutsutusti kielteisten tunteiden kuten vihan, suuttumuksen, pelon ja ärtymyksen tunteita ei ole soveliasta näyttää. Väitänpä siis että kyseisen bussin matkustajat olivat vain suomalaisittain kohteliaita, eivätkä osoittaneet huomanneensa toisen suuttumusta.
Tosiasiassa nämä kielteisinä pidetyt tunteet ovat kuitenkin yhtä normaali osa elämää kuin esimerkiksi ilo, onni ja innostus. Siksi niiden kanssa olisi hyvä tulla tutuksi, ja mielellään vielä ennen kuin saa omia lapsia. Lapset itkevät, huutavat, suuttuvat ja pelkäävät estoitta. Moni vanhempi kokee nämä tunteet lapsessaan raskaina, ikään kuin jonakin, mistä lapsi pitää kasvattaa ulos.
Mutta entäpä jos se onkin väärä tapa? Entäpä jos näiden tunteiden kohtaaminen lapsessa on niin hankalaa ja raskasta siksi, että me aikuiset olemme tukahduttaneet ne itsessämme?
En nyt tarkoita sitä, että meidän aikuisten tulisi huutaa ja räyhätä kuin uhmaikäinen. Mutta tarkoitan sitä, että ehkäpä me suomalaiset uskomme liiaksi vihan, surun, pelon ja muiden vastaavien tunteiden kieltämiseen sen sijaan, että uskaltaisimme hyväksyä ne osaksi elämäämme ja osaisimme opettaa myös lapsemme käsittelemään, ei vain peittämään, niitä.
Kommentit
Lähetä kommentti