lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kesä ja kolmoset – 10 faktaa



Kun kerron, että meillä on kolmoset, ihmiset yleensä hämmästelevät ja kauhistelevat – joskus harvoin myös ihastelevat. Usein he myös kysyvät, miten kolmosten kanssa pärjää.

Tässä faktaa kesästä ja uhmaikäisistä kolmosista.



Kesällä lasten kanssa voi….



…1. mennä lähipuistoon. Joo joo. Meidän lähipuistossa ei ole aitoja ympärillä. En mene.

….2. nauttia rauhallisista aamuista. Heh heh. Koko sakki on hereillä ennen seiskaa, ensimmäinen riita Doosanista tai kuorma-autosta on saatu aikaan noin minuutin sisällä heräämisestä ja kello kahdeksan kaikkien pitäisi päästä ulos – paitsi kukaan ei ole tietenkään suostunut syömään aamupalaa.

…3. tutkia luonnonihmeitä. Teoriassa kyllä, jos luonto on ympäröity aidalla.

….4. käydä ihanissa kahviloissa. Kyllä, sisätiloissa ja jos kahvilan ovet ovat visusti kiinni. Tosin sellaisissa kahviloissa on mukavampi käydä talvella.

…5. syödä raikkaita salaatteja. Äiti voi, jos jaksaa kokata sellaisen itselleen. Uhmaikäiset pojat eivät arvosta salaattia.

…6. harjoitella vaipoista luopumista. Se on kätevää, kun lapsi voi olla ulkona ilman housuja! Jaa? Kolme kundia pyllyt paljaana hiekkalaatikolla hiekkakakkuja tekemässä, johon välillä pissaavat? Ei, se ei ole laisinkaan kätevää!

…7. viettää aikaa koko perheen kanssa! Voi toki, mutta monesti – tai lähes aina – helpompaa on elää kuin eroperhe ja jakaa jengi kahtia. Iskä ottaa kaksi muksua ja menee jonnekin, äiti kaksi.

…8. reissata. Reissut toki onnistuvat, mutta ei koko jengin kera. Esimerkiksi kolmosten rattaiden kanssa ei yksinkertaisesti pääse junaan tai bussiin.

…9. mökkeillä. Vähän aikaa kyllä, siis todella vähän. Pidempi aikaa vaatisi mukaan henkivartijan, joka seisoo vahdissa järven rannassa.

…10. sadepäivinä käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan kirjoja. Ja paskat meillä kukaan sohvalle käpertyy. Ensin riidellään kirjoista, sitten riidellään kummalla äidin polvella kukakin saa istua, sitten siinä ei jakseta istua puolta minuuttia kauempaa ja sitten jo painitaan ja kiljutaan täyttä kurkkua.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Onko suuttumus joskus säikähdys?


Molli on pieni, karvainen otus, joka asuu yksin talossaan.
Mollin talon seiniä koristavat elämänohjeita antavat taulut.
"Hupi on turhaa!"
"Yrmeä on ylevä."
"Ei passikuvassakaan hymyillä."
Mollilla ei ole yhtään ystävää, mutta ei hän sellaista ole kaivannutkaan.
Kunnes, eräänä päivänä, hänen oveaan koputtaa toinen pikkuruinen otus, Pikku Sisu.
Molli ajaa Pikku Sisun pois ja siitä tarina alkaa.

Molli on päähahmo Katri Kirkkopellon samannimisessä lastenkirjassa. Molli julkaistiin jo vuonna 2013, mutta loistavan kuvakirjan tavoin se on täysin ajaton. Viime vuonna Kirkkopelto oli Lasten- ja nuorten Finlandia -palkintoehdokkaana kuvakirjallaan Piki.

Mikä tekee Mollista sitten lukemisen arvoisen?
Ensinnäkin, kuvakirjan teksti on selkeää ja kaunista. Se on äärimmäisen tärkeää kirjoissa, joita luetaan puhumaan ja kirjoittamaan opetteleville lapsille. Kirjojen kautta lapset oppivat kieltä ja tarinan rakenteita - ja huonon kirjallisuuden kautta he oppivat huonoa kieltä ja huonoja rakenteita. Sitä kannattaa siis karttaa.

Toisekseen, Mollissa käsitellään tunteita: närkästys, jännitys, odotus, viha, suru ja ilo ovat kaikki läsnä tässä kirjassa. Itselleni (ja ehkä myös lapsilleni) huippuhetki Mollissa on, kun hän sättii Pikku Sisua ja vihaisena paiskaa oven tämän nenän edestä kiinni.
"Tullaan noin vain eikä yhtään ajatella, että joku saattaa säikähtää".

Kuinkakohan usein lapsiperheessä noin käy oikeasti? Nimittäin niin, että säikähdys näyttäytyy suuttumuksena?



sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Ollaan vihaisia!


"Saatana!" Bussikuski hyppää ulos bussista ja pui nyrkkiä ohi karauttavalle henkilöautolle.
Lauttasaaren kesäinen idylli on hetkeksi rikkoutunut. Vihainen bussikuski jatkaa solvausten huutamista ja linja-auto nököttää paikallaan.
En ole ennen nähnyt niin kuumaveristä reaktiota autokuskilta Suomessa, mutta eniten minua hämmästytti bussin muiden matkustajien suhtautuminen tilanteeseen.
Edessämme istuva rouva nosti hetkeksi katseensa puhelimestaan, tuhahti ja jatkoi taas Instan selaamista. Muuten kukaan, ei siis kukaan, tehnyt elettäkään, joka olisi osoittanut, että he huomasivat mitä tapahtui.

Ollaanko me suomalaiset lauhkeita kuin lampaat? Vai eikö kukaan oikeasti huomannut?

Suomessa vahvojen, niin kutsutusti kielteisten tunteiden kuten vihan, suuttumuksen, pelon ja ärtymyksen tunteita ei ole soveliasta näyttää. Väitänpä siis että kyseisen bussin matkustajat olivat vain suomalaisittain kohteliaita, eivätkä osoittaneet huomanneensa toisen suuttumusta. 

Tosiasiassa nämä kielteisinä pidetyt tunteet ovat kuitenkin yhtä normaali osa elämää kuin esimerkiksi ilo, onni ja innostus. Siksi niiden kanssa olisi hyvä tulla tutuksi, ja mielellään vielä ennen kuin saa omia lapsia. Lapset itkevät, huutavat, suuttuvat ja pelkäävät estoitta. Moni vanhempi kokee nämä tunteet lapsessaan raskaina, ikään kuin jonakin, mistä lapsi pitää kasvattaa ulos.

Mutta entäpä jos se onkin väärä tapa? Entäpä jos näiden tunteiden kohtaaminen lapsessa on niin hankalaa ja raskasta siksi, että me aikuiset olemme tukahduttaneet ne itsessämme?

En nyt tarkoita sitä, että meidän aikuisten tulisi huutaa ja räyhätä kuin uhmaikäinen. Mutta tarkoitan sitä, että ehkäpä me suomalaiset uskomme liiaksi vihan, surun, pelon ja muiden vastaavien tunteiden kieltämiseen sen sijaan, että uskaltaisimme hyväksyä ne osaksi elämäämme ja osaisimme opettaa myös lapsemme käsittelemään, ei vain peittämään, niitä.

Larussa ja Stadissa

Eilen meidän oli tarkoitus mennä perhetapahtumaan Helsingin hipsteriytimeen Teurastamolle.
Mutta paistoi aurinko, ja aloin pelätä väentungosta.
Lähdinkin kahden muksun kanssa entisille kotikulmille Lauttasaaren Vattuniemen kärkeen rantsulle.
Olen asunut nuorempana Larussa kolmessa eri asunnossa, ja ette kuule usko, kuinka kiroan itseäni nyt siitä, että ikinä muutin sieltä pois. Ellei nimittäin lottovoittoa tule, lompakon nyörit ovat sen verran tiukilla, ettei Laru ole enää ikinä minulle mahdollinen koti.

No, se niistä huonoista valinnoista.

Lauttasaaren rannat ovat lapsiystävällisiä ja vielä tähän aikaan vuodesta niitä eivät ole vallanneet valkoposkihanhet eivätkä ampparit.
Muksut nauttivat hiekkakakkujen tekemisestä. Vesi oli sen verran hyistä, ettei kumpikaan minun ipanoistani sinne tahtonut varpaitaan enempää kastaa.
Tämä helpotti kummasti minun tehtävääni. Sain istua rauhassa ja nauttia auringosta.

Kunnes alkoi siis sataa vettä.

Mutta mitäs siitä. Hyppäsimme bussiin. Esikoinen pyysi päästä lounaalle ravintolaan, jossa on valoisat portaat, toisin sanoen Hard Rock Cafeeseen.

Hard Rock Cafe on meidän vakkaripaikka Helsingissä. Olen itse ollut samaisen ketjun lafkassa töissä Madridissa noin, öööh, 20 vuotta sitten.

Olen siis ilmeisen vanha?

Hard Rock Cafeesta siirryimme Stockkan nykyään hieman törkyiseen leikkihuoneeseen. Minun mielestäni Stockkan leluosasto ja leikkihuone olivat parempia ennen kuin brittiläinen Hamley's valtasi ne, mutta lapset tykkäävät paikasta, joten mitäpä minä valittamaan.

Sitten vielä kotimatkalla Fazerilta jätskipallot lapsille ja kotiin päin. Taapero nukahti kesken mansikkajätskin syönnin junaan.

Oli kiva reissu!





torstai 15. kesäkuuta 2017

Vaikeasti saavutettava


Kävin yhden yön reissun Kotkassa parin lapsen kanssa. Olimme kaupungissa vain yhden yön, sillä pidempää aikaa en viitsi tuttujani rasittaa muksuilla. Kaupungin hotellit taas ovat niin kalliita ja vähissä, että niissä yöpyminen oli poissa laskuista.
Ja tässä onkin ensimmäinen asia, joka minua kummastuttaa: Kotka on ihana kaupunki. Se on kaunis, vihreä, siellä on upea pienvenesatama, ainutlaatuinen kukilla koristeltu Sapokan puisto, paljon kivoja puistoja ja leikkipaikkoja lapsille, Santalahden viiden tähden leirintäalue ja saaristo.
Toisin sanoen, se on lapsiperheen unelma.
Mutta jo kaupunkiin saapuminen on tehty hankalaksi. Junayhteydet ovat olemattomat, eikä bussillakaan joka suunnalta Kotkaan pääse. Me teimme matkaa hieman päälle kaksi tuntia ja tarvitsimme siihen kolme eri junaa.
Ihanaa parin lapsen, tavaroiden ja rattaiden kanssa! Etenkin kun juna nro. 2 oli myöhässä aikataulusta ja juna nro. 3 meinasi ampaista liikkeelle juuri nenämme edestä Kouvolassa. Ilman ripeäkinttuista viisivuotiastani, ja konduktööriä jolla oli hoksottimet paikoillaan, olisimme jääneet laiturille ruikuttamaan.
Kaupungissa liikkuminen on hankalaa. Olisin halunnut käydä Santalahdessa lasteni kanssa.
No, minulla ei ole autoa ja bussiliikenne keskelle viikkoa tälle leirintäalueelle on olematonta. Minun tulkintani mukaan ensimmäinen linja-auto olisi lähtenyt keskustasta Santalahteen vasta klo 17 aikoihin, eikä joukkoliikenteestä ollut mitään infoa Santalahden omilla nettisivuillakaan.
Voihan olla, että tulkitsin informaatiota väärin, mutta olen osannut liikkua julkisilla niin Bogotassa kuin Shanghaissakin. Voisin siis väittää, että vika on silloin informaation tuotantotavassa.
Kolmas kummastuksen aihe on nuo hotellit. Hotellien kuningaspaikkaa pitää hotelli Seurahuone, jonka hinnat Booking.comissa olivat lähes 200 euroa yöltä.
Sillä hinnalla yöpyy Helsingissä jo aika laadukkaassa hotellissa.
Ymmärtäisin parin sadan euron yöhinnan, jos kaupungissa olisi ollut valtoimenaan turisteja, mutta tyhjää oli.
Lopputulos: Kotka on helmi. Sinne kannattaa mennä ja ihastua, mutta tuntuu, että VR ja Kotkan oma kaupunginväki eivät oikein ole tietoisia siitä, miten ihmisiä voisi auttaa vierailussa.



maanantai 12. kesäkuuta 2017

Rauhaisa reissu




Tein kahden taaperon kanssa salareissun Helsinkiin. Salareissulla tarkoitan sitä, että minulla ei ollut aikatauluja, ei suunnitelmia eikä tapaamisia.
Sellaisia päiviä mahtuu vuoteen yleensä vain muutama.
Poikien suurimmat haaveet olivat helppoja toteuttaa: mennään metrolla ja ratikalla.
Niillä me sitten reissasimme Hakaniemeen ja Töölöön leikkipuistoihin ja Brion junaradoilla leikkimään Kampin POPin liikkeeseen ja Stockmannille. Pojat ottivat rattaissa pikkuiset päikkärit ja minä sain juoda kahvin hiljaisuudessa. Kaiken kukkuraksi törmäsimme vielä sambakarnevaaliin ja pojat saivat lentopusuja tanssijoilta.
Kaunis kesäpäivä Helsingissä tarkoittaa sitä, että siellä missä normaalisti olisi kaksi ihmistä onkin nyt kaksikymmentä. Rattaita työnnellessä kiinnitin huomiota siihen, että lapsia ei juuri näkynyt. Silti joka paikka oli pullollaan aikuisia. Jäin miettimään, mihin he kaikki ovat lapsensa laittaneet? Miten heillä on aikaa ja tilaa maata puistossa kirjaa lukemassa? Vai näkyvätkö kaupungin keskustassa lähinnä sinkut ja lapsettomat aikuiset?
Helsingissä lapsiperheet on huomioitu hyvin. On kivoja leikkipuistoja, kerhoja ja sisäleikkitiloja. Toivottavasti lapset kuitenkin mahtuisivat mukaan myös niin kutsuttuun normaaliin elämään ja julkisiin tiloihin. Sillä mitä enemmän lapsi saa olla aikuisten mukana, sen paremmin hän oppii olemaan sielläkin, missä ei ole hoploppia – ja uskon, että sen syvemmäksi hänelle kasvaa tunne omasta kuulumisestaan yhteisöön. 

torstai 8. kesäkuuta 2017

Yksinäiset tunnit




Kesä ja kolmoset – 10 faktaa

Kun kerron, että meillä on kolmoset, ihmiset yleensä hämmästelevät ja kauhistelevat – joskus harvoin myös ihastelevat. Usein he myös...